Ai moi taas maailma, mie tulin takas!

Ai moi! Työ varmaa luulitte, et mie oon kuollu, ku mie en oo kirjotellu tänne, muta ehä mie kuollu oo! Täs kevään korvilla miulle tuli yhtäkkii sellanen ajatus, et mie voisinkii hakee yliopistoo opiskelee. Sit mie rupesin selailee kauheel vauhilla kaikkii nettisisivui, mis lukis, et millo niit pääsykokeit on. Mie huomasin et Joensuu yliopistos on yhet pääsykokeen ja sit yks oli Kouvolassakii. Jostai syystä mie päätin mennä niihi pääsykokeisii tonttupuvussa. Mie matkustin ekaks junalla oravan näkösenä Joensuuhun, ja hoipparoin itteni sinne yliopistolle.

Siel mie kattelin niit kaikkii ihmisii, enkä mie enää tienny, et miks mie olin tullu sinne! Teillekkii on varmaa joskus käyny sillee, ni siin tilanteessaha ei oikee tiiä, et mitä pitäis alkaa tekemää. Sit niit ihmisii alettii kutsuu sisää johonki saliin nimeltä, mut miu nimee ei sanottu. Mie ajattelin, et voiskohan se liittyy siihen, et ehä mie mitää hakupapereit ollu lähettäny, mut sit mie tulin siihe tuloksee, et todennäkösesti se ei liity siihe. Sit ku kaikki muut oli jo siel salis, ja mie en, ni mie päätin vetästä repusta sellaset valjaat, ja kiinnitin itteni vaijerin avulla yhteen puuhun, joka oli siin ulkopuolella sen salin vieressä. Sit mie heijasin itteeni siin vaijeris niin kauan, et mie rysähin siit salin ikkunast sisää pää eellä. Mie ihmettelin, et kukaa ei kovin paljo reagoinu minuu. Sit mie päätin mennä istumaan, ku kaikki muutki istu ja kirjotti jotai. Kaikki ihmiset istu niiku joka toises penkis, mut siel ei ollu enää vapaita penkkei, ni mie menin istumaa yhen tytön vieree. Miust tuntuu, et se tyttö huomas miut, ja välil miust tuntuu, et ne valvojatkii vilkuili minuu sivusilmäl. Mie olin paljo isompi ku useimmat niist kokees olijoista, ja miust tuntuu, et kaikki näki miut, mut tunnelma oli tavallaa vähä vaivautunu, paitsi miul.

Sit ilalla ku mie olin ollu niis yksis pääsykokeis, ni mie päätin lähtee Kouvolaa! Hetken päästä mie olinkii jo Kouvolassa, ja seuraavan aamuna mie muistaakseni rysähin niis valjais jonkuu hotellin ikkunan läpi. Se päivä meniikii pitkälti selvitelles sitä, et kuka sen ikkunan maksaa. Se poika, joka siin huonees oli yöpyny, ei ilmeisesti ois halunnu maksaa sitä. Sitä ne ei selittäny, et miks.

Jostai syyst näitten tapahtumien jälkee mie olin taas etsintäkuulutettu, ja mie ajattelin, et taas tää sama prosessikulku. Mie ku tulin takas kommuunille, ni Kjerppe sano, et miu äiti oli soittanu monta kertaa ja kyselly minuu vihasena. Kjerpen mielest miu oli siin tilantees parasta lähtee livohkaa, et miu äiti ja Marjukka ei sais minuu kiinni ja puhutteluu. Myö mietittii Kjerpen kans, et mihinköhä miu pitäis lähtee, ja Kjerppe keksi kaks vaihtoehtoo: kaappii piiloon tai mökille. Myö sit arvottii, et mie lähtisin mökille. Mie ku olin ollu siel mökil viikon, ni miu äiti tuli käymää siel ja sano jotai, et hää joutu takas sinne terapiaa, ku mie oo ollu nii vaikee lapsi. Äiti sano sillee, et miu ois pitänyt jo vähä järkiintyy 36-vuotiaaks mennessä, mut mius ei kuulemma näy mitää edistyksen merkkei! Mie katoin äitii oravan näkösenä ja rupesin kaivelee mökin kaappei, jos sielt löytys joku naamiasisasu.